I am terrified

Noin vuosi sitten minulle tuli qruiserissa buffaus ja viesti eräältä erittäin ihanalta olennolta. En tietenkään tuntenut kyseistä olentoa silloin, mutta jokin hänessä veti puoleensa. Esittelynsä oli silloin lyhyt, mutta kuvat miellyttivät minua, ja niin myöskin hänen käyttämänsä kieli, tapa, jolla hän puhui. "Vaikutat ihanalta.." teki mieleni sanoa, mutta en muista pystyinkö tuolloin keräämään rohkeuttani ja sanomaan. Viestimme enemmän ja enemmän, ja tajusin todella pitäväni tästä olennosta, tiesin että hänestä tulee minulle tärkeä, että meillä voisi olla hauskaa, hyvää aikaa, yhdessä. Samalla minussa heräsi pelko, pelko siitä, että löydän tunteeni. Pelko siitä, että ihastun. En ollut reiluun vuoteen tuntenut mitään. Iloa ja surua toki, mutta en mitään voimakasta. En ihastumista, en rakastumista, en halua heittäytyä päättömästi johonkin. Olin luonut itsestäni kauniin hirviön, juuri sellaisen, joita olen aina väheksynyt ja sanonut etten ikinä halua olla tuollainen. Sellaisen itsestäni kuitenkin tein.
Noin puolitoista vuotta tätä tapahtumaa aiemmin olin eronnut entisestä seurustelukumppanistani, jonka kanssa olin seurustellut reilusti yli kaksi vuotta. Olimme nuoria, kun aloimme seurustelemaan, enkä ainakaan minä osannut katsoa tulevaisuutta vielä silloin eteenpäin. Teimme, mitä kaveritkin. Toiset menivät naimisiin puistossa ananaksia kantaen, me halusimme olla söpöjä, ja menimme kihloihin muovisormukset ostamalla, sen enempiä miettimättä. Kumpikaan ei ajatellut tulevaisuutta, en ainakaan usko. En rehellisesti sanottuna ajatellut muuttavani silloisen seurustelukumppanini kanssa edes yhteen, saati sitten menemään naimisiin tai vakiintumaan sen kummemmin. Aika vain meni seurustellessamme, meistä tuli kuin erittäin hyvät ystävät, ja seurustelevaksi pariksi tapasimme erittäin harvoin, maksimissaan kaksi kertaa kuukaudessa, usein paljon harvemmin. Sen reilun kahden vuoden aikana, mitä olimme yhdessä, emme paljoakaan todella viettäneet aikaa yhdessä. Eikä se tuntunut haittaavan kumpaakaan. Kivempaa oli, kun näki harvoin. Negatiivisia tunteita ei tarvinnut aina käsitellä.
Minulla kuitenkin meni huonosti. Olin sairas. Laihduin silmissä, olin masentunut. Paha oloni kiellettiin, sanottiin että se satuttaa, ettei siitä haluta kuulla. Ymmärrän sen nyt, jollain tasolla. On vaikea katsoa läheisen ihmisen pahaa oloa. Mutta minä pyysin apua. Sitä ei tullut, ainoastaan kielto, käsky, etten saa satuttaa itseäni näin enempää, en saa satuttaa ihmisiä ympärilläni tekemällä itselleni niin. En kuitenkaan ajatellut satuttavani ketään. Ajattelin olevani kaunis, laiha ja vaaleahiuksinen, ystävällinen hymy aina naamalla. Tyttö, josta pidettäisiin. Tyttö, joka hakisi malliksi. Sellainen, jota ihaillen katsotaan kaduilla. Ajattelin niin, että kun olen tarpeeksi laiha, tarpeeksi kaunis, kaikki tuollaiset satuttamispuheet unohdetaan, ja nähdään kuinka kaunis todella olen, että sitten minusta ollaan ylpeitä. Sanotaan, että näin sinun kuuluikin tehdä, tälläiseksi sinun kuului tulla.
Mutta niin ei käynyt. Minut jätettiin, toisen ihmisen takia. Olen myöhemmin miettinyt, johtuiko se osittain siitä, että muutuin reilusti. Ei voi tietää, eikä enää sillä olisi väliäkään. Silti. Painon mukana minulta katosivat tunteet. Mikään ei enää naurattanut, en jaksanut suuttua, itkeminen alkoi pyörryttämään, en kokenut minkäänlaista seksuaalista halua ketään kohtaan. Osasin teeskennellä noita tunteita, ainakin jotenkuten, varsinkin tunteita jotka miellyttävät muita. Mutta kadotin itseni. Oman luonteeni, pyrin vain miellyttämään, matkimaan muita. En jaksanut enää löytää omia mielipiteitä, tunteita.
Näin jatkui pitkään. En saanut mallintöitä, olin masentunut. Sitä ei ehkä kukaan huomannut, tai ei ainakaan asiasta minulle huomauttanut, paitsi äitini ja yksi hyvä ystäväni. En itsekään olisi tajunnut olevani masentunut ja sairas, ellei äitini olisi tarttunut minua olkapäistä ja itkenyt vasten ilmeettömiä kasvojani. Koska olen diabeetikko, jouduin tietenkin kamalaan syyniin. Uhattiin osastolla ja ties millä. Sanoin kuitenkin tietäväni olevani sairas, ja nostavani painoa itse, terveellisesti, ilman pakotusta. Sitten en ala samantien pudottaa pakotetusti noussutta painoa pois, sanoin, ja minuun luotettiin, minuun uskottiin. Minä kuitenkin osasin tuolloin huijata, en kokenut huonoa omatuntoa valehdellessani lääkäreilleni. Piilotin alusvaatteisiini painoja, mitä kekseliäimmillä tavoilla, söin ennen punnitusta vihanneksia, join paljon.. Noita "tavallisia" huijauskeinoja, ja tietenkin ne toimivat. Lääkärit näkivät, että painoni nousi. Hölläsivät rajoja, en joutunut punnittavaksi enää joka toinen päivä. He luottivat siihen, että paranen. Toisin kuitenkin kävi, minä vain laihduin. Tuolloin tein päätöksen. Koska se, millä saan maksaa laihuudestani, ovat tunteeni ja ihmissuhteeni, en halua enää rakastua. En halua, että sattuu. En halua samantekevää kihlausta, en halua keskittyä johonkin, millä ei lopulta ole mitään väliä. Haluan ajatella tulevaisuuttani, suunnitella sen tarkkaan, toteuttaa sen juuri niin. En aio rakastua, enhän edes kykene enää tuntemaan halua, ihastumista, nautintoa, iloa, surua... Niitä asioita, jotka rakkauden rakentavat. Haluan sen sijaan olla "kaunis" (tuolloin näin nukkaa kasvavan nahkani läpi paistavat luut kauniina), kuolla nuorena, kun vielä olen kaunis. Ettei se muita satuta, koska olen tunteeton, minut on nyt helppo jättää muistoihin vain kauniina olentona. Tällainen ihminen minusta oli tullut.

Ajattelin tällä tavalla kauan. En etsinyt ihmissuhteita, en rakkautta, en romantiikkaa, en mitään, mihin liittyisi voimakkaita tunteita. Täyttäessäni 18 lähdin kavereiden mukana baariin tanssimaan, vitsailin, että joo, etsikää vain minulle nainen, mutta kaikki tiesivät sanomattakin, etten ollut tosissani. En halunnut sellaista elämääni, en, koska en uskonut voivani enää nauttia ihmissuhteesta.
Kuitenkin, loppukesästä 2012, kävi se, mitä en odottanut. Mitä jopa pelkäsin.
Sain Qruiserissa viestiä eräältä erittäin ihanalta olennolta. Vaikken tietysti tuolloin tiennyt hänen olevan niin ihana, mutta todella jokin hänessä veti puoleensa. Hänessä kuitenkin oli jotain pelottavaa. Hän käytti sanoja, kieltä, jota ymmärsin. Sitä on vaikea selittää, mutta jokin minussa liikahti. Pelko, kyllä, sillä kirjoittaessani hänelle pelkäsin, että ihastun. Pelkäsin enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä. Lukiessani hänen viestiään, tajusin nauravani ääneen, hymyileväni leveästi, sillä hän sanoi jotain hauskaa, sanoi jotain miellyttävää. Heti tämän jälkeen huomasin itkeväni. Itkeväni kyyryssä koneeni edessä, itkeväni niin että hytkyin paikallani, melkein huusinkin samalla. Minkä teit minulle, sinä tuntematon olento ? Miten herätit tunteeni, mistä kolosta sait ne kaivautumaan esille ? Miksi näin käy ? Tilannetta pahensi se, että kyseinen olento sanoi saattavansa olla hieman ihastunut minuun. Kohteliaat sanankäänteet, sellainen ilmaisutapa, josta minun olisi helppo kohteliaasti kierrellä tieni ulos... Hän antoi minulle mahdollisuuden paeta tilanteesta, mahdollisuuden hymähtää ja ajatella että "onpas söpöä". Toisin kuitenkin kävi. Itkin, menin paniikkiin, pakokauhun valtaan, minua ahdisti, koska tiesin, että tuon haluan. Tiesin, että se on menoa nyt. Tajusin ihastuneeni niin kuin en koskaan ennen ole ihastunut. En uskaltanut ajatella, mitä siitä tulisi, mutta tiesin haluavani, että siitä tulee jotain. Tiesin haluavani tutustua tuohon ihastuttavaan, rakastettavalta vaikuttavaan olentoon perinpohjaisesti, halusin tietää hänestä kaiken.
Kirjoittelimme paljon ja pian jo viestittelimme puheliemmekin kautta. Hän soitti minulle ja puhuimme pitkiä puheluita, niin että hänen saldonsa loppui aina alta aikayksikön. Ai sitä riemua, kun hän sai sitä ladattua lisää, kun hän pystyi taas soittamaan. Näin myös hänet web-kamerassa, ja minua ujostutti, hävetti koska jäin vain tuijottamaan häntä, hänen ilmeitään, liikkeitään, silmiään, hymyään. Käsiä, kaulaa, rintakehää, hiuksia, kasvoja, korvia, kaikkea tuota, jonka web-kamerassa voi nähdä. Tutustuimme niin hyvin, kuin ikinä toista fyysisesti näkemättä vain voi, suunnittelimme sitä, milloin voisimme tavata ensimmäisen kerran. Pian jo olinkin hänen luonaan, ja hullaannuin lopullisesti. Tunsin taas eläväni. Tunsin kaikkien niiden tunteiden nousevan pintaan, jotka olin niin pitkäksi aikaa haudannut ja piilottanut, varsinkin itseltäni. Olin onnellinen, niin onnellinen ja ihmeissäni siitä, mitä olin löytänyt. Oli, kuin olisin kirjaimellisesti löytänyt uuden elämän. Taikka sitten elämän uudelleen. Hän toi minulle elinvoimaa, iloa, myös negatiiviset tunteet hän nosti pintaan, mutta näytti, ettei hänen seurassaan tarvitse hävetä eikä pelätä niitä. Kaikki tapahtui todella nopeasti, sillä tuntui, kuin olisimme jo vanhoja tuttuja. Ettei meidän tarvitsisi "edetä hitaasti" tai "rauhallisesti", että voisimme huoletta heittäytyä tähän, koska tämä toimi. Me olimme alusta alkaen ihania toisillemme, rakastimme toinen toistamme. Onnellisuuteni kasvoi, mutta samalla pelko. Pelko, että muutun taas, jossain vaiheessa. Ei, en halunnut hukata sitä, mitä olin nyt saanut, mitä minulle oli pyytämättä annettu. Halusin olla ihanin mahdollinen kumppani tuolle olennolle, joka tuntui mielestäni olevan silkkaa taikaa. Halusin unohtaa sen, minkälainen minusta oli joskus päässyt muodostumaan. Halusin unohtaa vähät merkitsevät kihlaukset ja kaiken vanhan. Halusin suojella tuota ihanaa olentoa, hänen taikaansa, siltä, mitä joskus oli ollut. En halunnut kertoa hänelle, kuinka joskus kihlaus on ollut minulle samantekevä. Halusin rakentaa tätä meidän maailmaamme, tehdä itsestäni uuden. Antaa itseni olla ihminen, joka itkee lattialla, suuttuu, nauraa, miettii tulevaisuutta yhdessä toisen kanssa, suunnittelee kotivaimona toimimista, näkee itsensä toisen vierellä vielä vanhanakin. En halunnut antaa hänelle pienintäkään mahdollisuutta nähdä sitä, kuinka välinpitämätön olin joskus ollut. Ajattelin, että hän muodostaisi mielipiteensä minusta vain sen perusteella.. Tiedän ajatelleeni väärin. Halusin että hän näkee vain sen, mitä nyt olen, mitä nyt tapahtuu. Kuinka reagoin, jos hän kosii minua, jos hän sanoo minulle rakastavansa minua. Kuinka reagoin, jos hän suuttuu minulle, jos minä suutun hänelle. En halunnut, että hän kyselisi menneisyydestäni, halusin unohtaa sen itse niin kipeästi kokonaan. Minun olisi pitänyt antaa hänelle mahdollisuus, tiedän ettei hän olisi koskaan tarkoittanut pahaa kysymyksillään, ja nyt tiedän, että olisin uskaltanut hänelle sanoa, että en halua puhua aiheesta.
Kuitenkin, pelätessäni hänen muodostavan minusta väärän mielipiteen minulle niin merkityksettömän asian takia, hänen kysyessään ohimennen "Oletko muuten joskus aikaisemmin ollut kihloissa ?" vastasin kieltävästi. Sekunnit tuntuivat hidastuvan, tajusin valehdelleeni. Siksi, että halusin valehdella itsellenikin ? Siksi, että halusin unohtaa menneisyyteni, muuttaa itseäni menneisyydessä paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olin ollut ? En tiedä, mutta tiesin heti tehneeni väärin. Valheita ei kerrota. Ei ainakaan meidän suhteessamme.
Tiedän, että toisille valehteleminen on helppoa. Valehdellaan todella isoistakin asioista, eikä tämä sinällään ole iso asia, varsinkin, kun sen alkuperäinen merkitys ei ollut suuri. Mutta valheena se muuttui suureksi. En uskaltanut korjata sitä samantien, koska pelkäsin joutuvani selittämään. Tiesin kuitenkin heti, että olisi pitänyt. Unohdin asian taas pitkäksi aikaa, nautin vain elämästäni ja elämänjanostani tuon toisen kanssa, mutta sitten törmäsimme asiaan taas. Ja minä valehtelin uudelleen. Tai no, ennemminkin yritin vain kiemurrella pois koko tilanteesta, sillä taaskaan, en halunnut joutua selittämään, enkä halunnut myöskään uskoa, että olin saattanut niin pienestäkään asiasta valehdella. Nyt asia on selvinnyt, ja hyvä niin. En voisi enempää hävetä tapaa, jolla se selvisi, en olla pettyneempi itseeni, koska en kertonut. Mutta olen iloinen, että ainoa suuri virhe, jonka olen tässä suhteessa tehnyt, on nyt käynyt ilmi. Toivon, että tämä suhde kestää sen, sillä en voisi rakastaa enempää sitä oloa, mikä minulla on tuon ihanan olennon rinnalla, hänen seurassaan. Olen tosissani, kun sanon tekeväni mitä vain hänen puolestaan. Tunnun hänelle nyt kuitenkin vieraalta, oudolta, eikä hän tiedä mitä ajattelisi minusta, "meistä". Ymmärrän häntä, ymmärrän todella, ja haluan antaa hänelle aikaa, tilaa miettiä. Kuitenkin minua pelottaa, pelottaa niin paljon että olen jatkuvan pakokauhun vallassa kuin pieni pupu auton valojen lähestyessä kahdelta suunnalta moottoritiellä. Sen vuoksi pyrin puhumaan hänelle koko ajan, tiedustelemaan minkälainen olo hänellä on, mitä hän tekee.. Haluan vain puhua hänen kanssaan, janoan jatkuvasti hänen seuraansa. Olen mielipuolisesti rakastunut, enkä halua ikimaailmassa luopua tästä. Hänestä. Hän on hienoin, aidoin ihminen, johon olen saanut tutustua. Huonot puolensa on tietenkin kaikissa, niin tuossa olennossakin, mutta minä rakastan häntä kaikkine huonoine puolineen. Toivon, että hän tuntee samoin minua kohtaan, ja pystyy tämän typerästä ajatusmallistani johtuneen virheen antamaan minulle anteeksi. Kaikki tekevät virheitä, sanoi äitini, älä ole itsellesi liian ankara. "Mutta tämä virhe oli pahin, jonka voin tehdä."

Mosse Lucia Manninen, jos luet tätä... Tiedän, että tiedät, mutta minä rakastan sinua.
Minä haluan olla sinulle hyvä.
Minä haluan pysyä sun rinnalla niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.
Minä lupaan tukea sua sulle tärkeissä asioissa (haluan auttaa sua pääsemään eläintenhoitajaks)
Minä lupaan, että en muutu. Jos joku on Maria Rosa Nathalie Marquis, niin se olen minä, se, mitä olen sun kanssas. En ole nana enkä mikään muukaan. Olen oma, erittäinkin hankala itseni. Ja minä, Maria Rosa Nathalie Marquis, rakastan sinua, Mosse Lucia Manninen. Sinä olet se mun taikaolento, joka näytti mulle elämän ja tähdet. Perhoset vatsassa, naurunremakan keskellä yötä kerrostalossa. Pelon, surun, raivon. Herätit mut unesta, elämään tähän maailmaan sun kanssa.



. . .

- Maria